Yhteenveto

Valitsin Miskan Lempin toisen pentueen (ensimmäinen pentue oli sijoituspentue Jäkäläkummun-kenneliin) isäksi sen rotutyypin ja sukutaulun perusteella. Pentueeseen syntyi neljän rekisteröidyn pennun lisäksi yksi pentu, jolla oli kitalakihalkio. Sillä ei ollut häntää eikä peräaukkoa, ja se lopetettiin saman tien. Pentueessa oli paljon erilaisia terveysongelmia, joiden alkuperä ei koskaan selvinnyt. Ainoastaan yksi pennuista eli normaalipituisen elämän suhteellisen terveenä. Tästä pentueesta ei tullut jatkoa ja hyvä niin.

Orso-Farm Dielku eli Tilkku valikoitui Hertan sulhaseksi mielenkiintoisen sukutaulunsa vuoksi, ja siihen aikaan myös näytti siltä, ettei Tilkun isästä Rurrusta olisi jäämässä kovin paljoa jalostusmateriaalia jatkoon ainakaan Suomen puolelle (sittemmin Tilkulle tuli lisää pentueita). Kahden rekisteröidyn yksilön lisäksi pentueeseen syntyi kolmaskin pentu, jolla oli syntyessään suolet osittain ulkona navan kohdalta ja se lopetettiin heti. Pentueesta on paljon jatkoa sekä Suomessa että eri puolilla Eurooppaa Leijonamielen jälkeläisten muodossa. Sijoitukseen jättämäni Lounatuuli ei sen sijaan valitettavasti koskaan tullut kantavaksi.

Olin nähnyt Lempin veljen Jäkäläkummun Esim-Erkin ja Jennin pennut jo alle luovutusikäisinä ja ihastuin niihin silloin ikihyviksi. Yritin käyttää yhtä veljeksistä (Tupu) Hertalle, mutta Hertta oli kovin vaikea saada kantavaksi eikä pentuja tullut. Kun sain Fidelis Unikon eli Oonan jalostuslainaan ystäviltäni, oli tämä veljessarja kirkkaana mielessäni ja käännyin tällä kertaa Lupun eli Pupen puoleen. Harmillisesti prcd-PRA -testiä ei ollut vielä olemassa kun tätä pentuetta suunniteltiin (se tuli kaupallisesti saataville pentujen ollessa muutaman viikon ikäisiä) ja sijoitukseen jättämäni Doris osoittautui prcd-PRA -sairaaksi. Pentueesta on jatkoa vain Keski-Euroopassa.

Olin ostanut ja sijoittanut Ronjan, kun alkoi näyttää siltä, että en saisi Lempistä jatkoa kasvatustyölleni. L-pentueen Leijonamieli eli Jeppe osoittautui ihastuttavaksi yksilöksi, joten olin iloinen, että minulla sattui olemaan sille sopiva narttu sijoituksessa (etenkin kun Jepen pentuesisaren Lounatuulen kantavaksi saaminen osoittautui myöhemmin mahdottomaksi). Narttulinja tyssäsi siihen, että Ronjan ainoa narttupentu Kesäheinä sai vain yhden ainoan urospennun, mutta Kodinonni on jatkanut pentueen perimää omalta osaltaan, kuten myös Kesäheinän urosjälkeläinen Filttihattu.

Äärimmäisen iloinen ja hyväntuulinen Lapinlumon Lapinloru eli Mimmi tuli minulle lainaan Tanskasta. Halusin astuttaa sen yhtä iloisella ja hyväntuulisella Jäkäläkummun Jänkäjustuksella eli Robbiella, jonka olin tuntenut pennusta saakka. Tämänkin pentueen narttulinja katkesi heti alkuunsa, kun sijoitukseen laittamastani Miinasta jäi ainoastaan kaksi urosjälkeläistä.

Sain kauniin, hienotyyppisen Tanhun lainaksi yhtä pentuetta varten. Asiat eivät menneet ihan suunnitellusti, kun M-pentueen isä Robbie (Jäkäläkummun Jänkäjustus) pääsi astumaan Tanhun sen juoksun alkupäivinä ollessani itse työmatkalla. Koirien hoitajalla oli jäänyt koirat erottava ovi hetkeksi raolleen ja kaksi minuuttia myöhemmin Robbie oli jo astunut Tanhun (jota ei ollut siinä vaiheessa vielä edes PEVISA-tarkastettu) - on siis olemassa uroksia, joista voi sanoa, että ne ovat liian hyviä astumaan! Olin puhelimessa koiranhoitajan kanssa kun astuminen tapahtui, joten todistin tapahtumat itse etänä. "Hätäratkaisuna" päätin astuttaa Tanhun juoksun oikeampana ajankohtana myös Orso-Farm Atninbeaskalla eli Peskillä, jolle olin alunperin aikonut viedä aivan toisen nartun. Tanhu terveystarkastettiin jälkikäteen, onneksi hyvin tuloksin. Pennut luonnollisesti polveutumistestattiin ja kaikki osoittautuivat Peskin jälkeläisiksi. Pentueesta kaksi urosta on jatkanut sukuaan.

Fidelis Unikko eli Oona oli mahtava emä ja kun sen edellisestä pentueesta sijoittamani Doris jäi käyttämättä jalostukseen sen PRA:n vuoksi, kysyin Oonaa lainaksi vielä toiseenkin pentueeseen. Lupa heltisi ja päätin astuttaa sen peikkomaisella Dagolas Duutsonilla eli Tuiskulla. Pentueesta sukuaan jatkoivat Neidonkenkä ja Noitarumpu molemmat yhden pentueen verran.

Sain Jäkäläkummun Jasmillan eli Moonan jalostusoikeuden sen kasvattajalta, ja kun haltijakin on lapsuudenystäväni ja olin sen vuoksi tuntenut Moonan hyvin pennusta asti, en epäröinyt tarttua tilaisuuteen. Dagolas Bulleroa eli Joria olin yrittänyt käyttää aikaisemmin Pepille, ja kun siitä yhdistelmästä ei pentuja saatu, niin vaihdoin nartuksi Moonan. Moona oli kokoonsa nähden niin täynnä pentuja, että sen kohtu ei mahtunut kunnolla supistelemaan, ja niin oli vuorossa kasvattajanurani ensimmäinen keisarinleikkaus. Pentuja syntyi seitsemän, mutta yksi narttupennuista piti päätään takakenossa, äänteli valittaen eikä alkanut imeä, joten se lopetettiin seuraavana päivänä. Kokonaisuudessaan tämän pentueen terveys ei osoittautunut toivotunlaiseksi, joten jatkoa ei ole luvassa.

Kukalle valitsin sulhaseksi Black Blossom Mr Uniquen eli Ukulin, jonka isä on ihana Tarukallion Noppe. Astutus tapahtui valitettavasti hieman liian myöhään, joten kohdussa oli loppujen lopuksi vain yksi suuri pentu. Se ei tullut ulos omin avuin, vaan tässäkin tapauksessa piti turvautua keisarinleikkaukseen. Pentueen ainokaisella on jälkeläisiä kolmen pentueen verran.

Staalon Usvapeikon eli Ransun tytär Kivimarjan Suopunkityttö on yksi ehdottomia suosikkejani, joten halusin käyttää Ransua jollekin omalle nartulleni ja kunnia osui Miinan kohdalle. Synnytys osoittautui vaikeaksi ja Miina sai synnytettyä omin avuin vain yhden pennun, jonka jälkeen oli pakko turvautua sektioon. Pentuja oli yhteensä kuusi, joista kolme oli jo ehtinyt kuolla siihen mennessä kun pennut saatiin ulos. Kahdesta elävänä ulos leikatusta pennusta toinen oli heikossa kunnossa ja kuoli seuraavana päivänä. Hankalan synnytyksen lopputulos oli siis vain kaksi elävää, mutta sitäkin elinvoimaisempaa urospentua.

Olin nähnyt Lempin pojanpojanpojan Viksalan Rabasin eli Mikin nuorena ja se jäi kytemään takaraivooni, mutta sen kahden ensimmäisen silmätarkastuksen tulos oli kaihiepäily. Myöhemmällä iällä se sai kuitenkin kaksi peräkkäistä puhdasta lausuntoa, joten estettä jalostuskäytölle ei enää ollut. Toisen puhtaan lausunnon saapuessa olin juuri etsiskelemässä sulhasta Netalle, joten etsintä päättyi siihen. Pentuja syntyi neljä, mutta valitettavasti yksi narttupentu meni heikkoon kuntoon n. kuukauden iässä ja jouduttiin lopettamaan (linkki ruumiinavausraporttiin alla). Myös toisella urospennuista oli terveysongelmia, joista se näytti jo välillä paranevan, mutta lopetus koitui senkin kohtaloksi kuuden kuukauden iässä (ruumiinavausraportti niin ikään alla). Ongelmien perimmäinen syy ei valitettavasti selvinnyt. Pentueesta Varpu on lisääntynyt yhden pentueen verran.

Kielo on tyypiltään hyvin paljon sitä, mitä suomenlapinkoiralta haluan, joten halusin astuttaa sen samantyyppisellä uroksella, Murustiinan Aamoksella eli Moosella, vaikka sen sukutaulun koirat eivät minulle erityisen tuttuja olleetkaan. Pentueesta tulikin ulkonäön puolesta hyvin pitkälle sitä, mitä odotin, mutta mm. yhden epileptikon takia tämä sai jäädä Kielon ainoaksi pentueeksi. Harmillisesti pentueen ainoa urospentu (väriltään riistaparkki) syntyi kuolleena, mutta yksi nartuista on kuitenkin jatkanut sukua yhden pentueen verran.

Sylville valitsin sulhaseksi vanhemman herrasmiehen Kuurakuonon Caskiketun eli Kassun, jolla oli aikaisempia jälkeläisiä ainoastaan yhden pentueen verran. Sen hieman harvinaisemmasta sukutaulusta löytyi myös vanhoja suosikkejani (mm. Jäkäläkummun Balddonas sekä Orso-Farm Runo). Pentueesta kaikki kolme ovat jatkaneet sukuaan.

Vuokolle oli alunperin katsottuna vanhempi käyttämätön uros, mutta erinäisistä syistä sekä alkuperäinen että myös sen varasuunnitelma menivät pieleen ja jouduin muuttamaan suunnitelmia niin, että käytin Vuokolle urosta, jota olin aikonut käyttää sille vasta myöhemmin. Kontioharjun Kaamos eli Tuisku miellytti minua sekä sukutaulultaan että ulkoisilta avuiltaan, sen suurin "vika" oli nuori ikä. Pentue on osoittautunut virallisten terveystarkastusten osalta varsin onnistuneeksi ja näyttelymenestyskin on ollut mukavaa. Pentueesta on runsaasti jatkoa, sillä viisi kuudesta on vanhempana vähintään yhdelle pentueelle.

Jo alusta alkaen Sylvin sijoitusemännän haaveena oli jossain vaiheessa teettää Sylvillä pentue, jossa olisi isänä heidän oma Sulonsa (Jäkäläkummun Ällintälli). Sulon ja Sylvin mielestä aika oli tähän kypsä kesällä 2015; meidän ihmisten mielestä pariskunta olisi voinut vielä vähän aikaa odotellakin! Joka tapauksessa romanssin tuloksena oli satsi ihastuttavia pentuja niin luonteeltaan kuin ulkonäöltäänkin. Oma roolini pentueen osalta oli lähinnä rekisteröinti ja "markkinointi", kaiken muun hoiti Sulon ja Sylvin perhe.

Tutkiskelin jossain vaiheessa Hertan lähisukulaisia sillä ajatuksella, että josko saisin sen linjoja takaisin jotakin kautta ja törmäsin jo entuudestaan vuosien takaa tuttuun Orso-Farm Kobmiin eli Miskaan. Tuumasta toimeen ja Miska silmätarkastettiin terveeksi, joten Papun sulhanen oli sitä myöten päätetty. Hyvistä yrityksistä huolimatta Miska ei onnistunut Papua astumaan (mikä on näitä vanhan, ennestään astumattoman uroksen harvoja varjopuolia), joten huolellisen harkinnan jälkeen päädyin keinosiemennykseen, etteivät muutoin erinomaisen uroksen geenit menisi hukkaan. Tulokseksi tuli kolme ihastuttavaa pentua, joihin olen nyt niiden vartuttua oikein tyytyväinen.

Hallan emäntä halusi teettää sillä pentueen, joten valitsimme Hallalle sulhasen ja sovimme, että pentue rekisteröidään minun kennelnimelleni. Pentue ei varsinaisesti syntynyt onnellisten tähtien alla: kun Halla oli astutettu, uroksen jälkeläisillä ilmeni huonoja kyynärkuvaustuloksia, ja itse synnytys oli painajaismainen. Halla synnytti kolme ensimmäistä pentua ongelmitta, mutta sen jälkeen oli edessä eläinlääkärireissu loppujen pentujen ulos saamiseksi. Neljäs pentu oli juuttunut syvälle kohdunkaulakanavaan ja oli perätarjonnassa. Se piti kiskoa ulos pihdeillä ja menetti siinä tohinassa palan hännänpäätä sekä yhden varpaan. Pentujen noustessa jaloilleen kävi ilmi, että myös toinen urospentu oli ottanut osumaa synnytyksessä: sillä oli vasemmassa takajalassa kahdessa varpaassa kynsiluun luksaatio ja kahdessa murtuma. Ja aivan kuin näissä ei olisi ollut tarpeeksi, Halla joutui antibioottikuurille hankalan synnytyksen jälkiseurauksena. Onneksi kaikki on mennyt paremmin siitä eteenpäin!

Varpun emäntä toivoi Varpulle pentuetta, ja suunnitteluprosessin lomassa sovimme, että kuten edellissyksyinen Hallan pentue, tämäkin rekisteröitäisiin minun kennelnimelleni. Olin kaavaillut Nastin jalostuskäyttöä jo pidemmän aikaa ja nyt siihen tarjoutui oiva tilaisuus. Yhdistelmä on minulle erittäin mieluinen: isän puolelta se on jo neljäs sukupolvi omia kasvattejani, ja emänkin puolelta kolmas. Lisäksi sukutaulu yhdistää kaksi ensimmäistä lapinkoiraani Lempin (eiiie) sekä Hertan (ieie). Valitettavasti Varpulle jouduttiin tekemään sektio ja kuudesta pennusta selvisi loppujen lopuksi kolme.

Kiralle oli hakusessa tyypikäs, iäkkäämpi, vähänkäytetty sulhanen, jonka sukutaulusta puuttuisi nykyiset yleisimmät linjat. Uroksella piti kuitenkin mieluusti olla hieman astumiskokemusta, sillä Kiralla on pitkä juoksuväli, eikä huteihin olisi sijoitussopimuksen puitteissa kovin paljoa varaa. Nämä speksit täytti sopivasti Orso-Farm Kisälli, jonka emä vieläpä on bonuksena P-pentueeni emä Tanhuvilla. Pentueeseen syntyi kolme pentua, mutta valitettavasti keskimmäisenä syntynyt dominovärinen narttu oli kuollut jo syntyessään oltuaan synnytyskanavassa kovin pitkän ajan.

Sylvin emäntä toivoi Sylville vielä kolmatta ja viimeistä pentuetta, joten aloin miettiä sille urosta emännältään saatua toivelistaa vasten. Alun perin suunnittelemani uros osoittautui DM-kantajaksi, ja siinä vaiheessa Sylvin juoksu oli jo niin lähellä, että uusi ehdokas piti valita valmiiksi DM-terveiden joukosta (joka ei vielä nykyisellään ole suuren suuri). Olen kuitenkin tyytyväinen, että urosvalinta täytti pääpiirteissään sekä Sylvin emännän että itseni vaatimukset mm. enimmäis- ja vähimmäisiän sekä aiemman jälkeläismäärän suhteen. Kössin luonne ja ulkomuotokin natsasivat, ja lisäksi olen kovin tyytyväinen L2-pentueeseeni, jonka isä on sen pentueveli. Kuten parin vuoden takaisen A-pentueen, tämänkin pentueen hoiti kokonaisuudessaan Sylvin kotiväki minun huolehtiessani lähinnä vain rekisteröinnin.

Rassi oli oikeastaan varauros, jota päädyin käyttämään, kun alkoi näyttää siltä, että homma ei natsaisi Usvan ykkösvaihtoehdon kanssa. Mutta Rassin hienon rotutyypin ja mahtavan luonteen takia olen kuitenkin iloinen, että niin kävi, vaikka pentuja loppujen lopuksi tulikin vain yksi (lisäksi syntyi myös lähes puolikiloinen urospentu, joka oli jättimäinen pikkuruisen Usvan synnytettäväksi ja oli jo kuollut siinä vaiheessa, kun Usva vihdoin onnistui saamaan sen ulos). Rassin sukutaulu tuo myös tuulahduksen menneisyydestä emänisänisänsä Fidelis Miskan muodossa - Miska oli ensimmäisen, vuonna 2001 syntyneen pentueeni isä!

Halusin käyttää Otsoa jollekin nartulleni varmistellakseni, että saan jatkoa sekä sen emästä Sylvistä että isästä Kuurakuonon Caskiketusta, joka edustaa hieman harvinaisempia linjoja. Sukutaulullisesti Nuttu oli sille sopivin vaihtoehto, joten tuumasta toimeen ja yhdistelmä toteutui. Sijoitukseen jättämäni Bella jouduttiin valitettavasti steriloimaan ennen kuin ehdin pennuttaa sen.

Tapasin Samulin alkuvuodesta 2019 Kuopion Jalostuspäivillä ja ihastuin sen mahtavaan luonteeseen (ainoana miinuksena laukauksiin reagointi) niin, että päädyin käyttämään sitä jalostukseen. Kiinnostavaa oli myös sen harvinaiseksi käyvä sukutaulu, ja onpa vielä bonuksena sen emänemä ensimmäisen lapinkoirani Lempin sisarpuoli. Samulia ei ole luustokuvattu, mutta sen kahdella kuvatulla pentuesisaruksella on A/A-lonkat (ja toisella niistä lisäksi 0/0-kyynärät), ja myös kuvatut puolisisarukset ovat pääsääntöisesti A/A-lonkkaisia. Niin ollen uskalsin Lappalaiskoirat ry:n puoltamalla ja Kennelliiton myöntämällä poikkeusluvalla yhdistää sen Kiraan, jolla itsellään sekä lähisuvulla on hyvät luustokuvatulokset. Harmillisesti pentuja tuli vain yksi, mutta onneksi edes se!

Vuokon pennutusyrityksissä oli ollut sen verran epäonnea, että tähän viimeiseen yritykseen päätin käyttää varmuudella hyvää astujaa, joka olisi myös tarpeeksi kookas yltääkseen hoitamaan homman (Vuokko kun ei todellakaan ole mikään pikkutyttö!). Tapasin Toscan hieman sattumalta syksyllä 2019, ja paitsi että totesin sen tarpeeksi kookkaaksi ja muutenkin ulkomuodoltaan sopivaksi, ihastuin sen luonteeseen niin, että tarkistin pikaisesti sen DM-statuksen (Vuokko on kantaja) ja heitin ilmoille ajatuksen Vuokon astuttamisesta Toscalla. Sainkin myöhemmin myöntävän vastauksen ja itse astutus onnistui hienosti. Ultrassa näkyi kolme pentua määrän tarkentuessa myöhemmin röntgenissä neljäksi. Vuokko synnytti ensimmäisen pennun ongelmitta, mutta sen jälkeen ei enää tapahtunutkaan juuri mitään, joten lähdimme eläinlääkäriin. Siellä pentu numero kaksi syntyi oksitosiinin avulla, mutta loput kaksi piti keisarileikata. Kaikki kolme olivat valitettavasti jollain tapaa alikehittyneitä (kallot alikehittyneet ja yhdellä pennulla vatsaontelo auki) eikä niistä ollut eläjiksi, joten lopputulokseksi jäi se ainoa normaalisti syntynyt pentu. Se oli onneksi koko ajan hyvin elinvoimainen ja virkeä ja siitä varttui kovin iloinen ja vilkas hännänheiluttelija.

Olin koronavirusepidemian takia hetken aikaa osittain lomautettuna ja harmittelin, ettei minulla ollut narttua jota astuttaa, kun kerrankin olisi tilaisuus ajella vaikka kuinka pitkälle astutusreissulle ilman minkäänlaisia aikataulupaineita. Olimme puhuneet Kiran emännän Mervin kanssa Kiran kolmannesta mahdollisesta pentueesta, ja melkein heti sen jälkeen, kun olimme viritelleet keskustelua uudelleen, Kira aloittikin sopivasti juoksun, joten eipähän mennyt minulta pakkoloma hukkaan. Olin iskenyt silmäni kaunisilmeiseen Peski Karvalalliin, jonka sukutaulussa oli vanhoja suosikkejani (mm. Jäkäläkummun Balddonas ja Smith) ja jolla oli erinomaiset terveystulokset. Onpa lisäksi oma Kieloni sen täti! Pienen lisäselvittelyn jälkeen löin yhdistelmän lukkoon ja ajelin Kiran kanssa pääkaupunkiseudulle Lallia tapaamaan. Tällä kertaa astutuksen ajoitus meni todennäköisesti paremmin kohdalleen kuin Kiran kahden edellisen pentueen kohdalla ja pentuja syntyi keisarinleikkauksella viisi, joista valitettavasti yksi uros kuoli n. vuorokauden ikäisenä.

Olin pitänyt Katajavaaran M-pentuetta silmällä sen syntymästä asti; onhan se minulle aivan erityisen kiinnostava sukutaulunsa puolesta, kun siinä on lähellä ensimmäinen koirani Lempi ja hieman taempana Ronja ja Hertta. Menninkäiselle eli Sammulle mietin sopivaa morsianta aina silloin tällöin, mutta sen B/C-lonkkatulos ja DM-kantajuus hieman rajoittivat sitä, mille nartuistani se kävi. Onneksi pääsin vihdoin käyttämään Sammua A/A-lonkkaiselle ja DM-terveelle Ruusulle, ja olin toki tyytyväinen, että Sammulle oli siinä sopivaa narttua odotellessa ehtinyt kertyä mukavasti ikää ja se oli edelleen itse kaikin puolin terve. Koko syntynyt pentukolmikko oli oikein reipas ja iloinen katras, jonka varttumista on ollut ilo seurata. Takapakkia tuli heinäkuussa 2024, kun Haku sai pari epilepsiakohtausta. Lääkityksen aloittamisenkin jälkeen kohtauksia on tullut muutama, mutta toivotaan, että annostus saadaan kohdilleen ja kohtaukset pysyvät poissa..

Kun Noen pennutusta alettiin suunnitella, kävi ilmi että meillä oli sijoitusemännän Niinan kanssa mielessä sama uros eli Niinan kasvatti Famolas Qstone, jonka sukutaulu on sopivan erilainen nykypäivän linjoihin nähden (ja tuleepahan sen takaa myös ihana kasvattini Jeppe). Koko pennutus astutuksesta synnytykseen meni kuin suoraan oppikirjoista, ja Noki oli kerrassaan erinomainen emä pennuilleen (ja Niina erinomainen leikittäjä/ruokkija/siivooja!). Tästä pentueesta toivon jatkoa paitsi Suomeen, myös Amerikan mantereelle yhden narttupennuista muutettua Utahiin.

Käytin Taigahaun Pakkaspeikon Polkkaa eli Rihtua alunperin Bellalle, mutta astutus tapahtui progesteronitestin mukaan ihan viime tippaan eikä pentuja sillä kertaa tullut. Uutta yritystä ei koskaan päästy kokeilemaan, koska Bella jouduttiin steriloimaan kohtutulehduksen takia ennen seuraavaa juoksuaan. Onneksi Rihtu sopi myös Almalle, joten pääsin kuin pääsinkin lopulta käyttämään tätä sukutaulultaan hieman harvinaisempaa ja kaikin puolin hyvää urosta. Alma osoittautui Sylvi-emänsä veroiseksi erinomaiseksi synnyttäjäksi ja emäksi. Pentueen hoiti Sylvin pentuiden tapaan alusta loppuun Matleenan perhe oman osuuteni jäädessä lähinnä pentujen ihasteluun ja rekisteröintiin. Toinen narttupennuista meni Norjaan.

Loihakka Lokan Rauta-airo eli Joiku valikoitui Almalle hieman lennosta, kun alkuperäinen astutussuunnitelma ei ottanut onnistuakseen, mutta kun olin Joikua pariin sen aiempaan pentueeseen isäksi ehdottanut, niin olin iloinen että pääsin sitä itsekin lopulta käyttämään! Joikun sukutaulu kun ei ole ihan yleisimmästä päästä ja sen aiempien jälkeläisten luustokuvatulokset ovat olleet varsin hyviä. Kuten edellisen pentueensa, myös tämän Alma hoiteli oikein mallikkaasti, tälläkin kertaa Matleenan perheen avustuksella. Toinen narttupennuista lähtenee myöhemmin Australiaan, jos vaan kaikki menee suunnitellusti.

Jo Kerttua hankkiessani ajatuksena oli, että käyttäisin sille mieluusti jotain omaa kasvattiani. Melko aikaisessa vaiheessa päätin, että jos Kertun terveystutkimustulokset ovat sopivat, käytän sille Pessiä, jonka jälkeläisistä olin haaveillut jo pitemmän aikaa. Pentue on ensimmäinen viidennen sukupolven Cantavia-pentue, ja kaikki sujui erinomaisesti aina astutuksesta pentujen luovutukseen - toivotaan pentueelle yhtä hyvää jatkoakin!

Alma päädyttiin astuttamaan vielä kolmannen kerran, kun sen omistajaperhe toivoi itselleen Alman jälkeläistä. Urosvalinta osui Hiittanan Kodaan, joka sopi Almalle hyvin sekä sukutaulunsa, terveystulostensa, luonteensa että ulkomuotonsa puolesta. Kahden edellisen pentueen tapaan kaikki sujui moitteettomasti aina astutuksesta alkaen Alman kotiväen hoitaessa homman jo rutiinilla. Oravanmarja eli Armi jäi siis synnyinkotiinsa ja jatkaa mahdollisesti aikanaan sukuaan. Onnenapila puolestaan on muuttanut Ruotsiin potentiaaliseksi jalostuskoiraksi.